Bébén kasvatusta pariisilaismalliin

Kuten jo monet teistä varmasti tietävätkin, Pariisissa työmatkat hoituvat useimmiten metrolla, ja välimatkat ovat usein melko pitkiä. Itse matkustan päivittäin noin 45 minuutin matkan kahdesti päivässä, eli aamulla töihin ja illalla töistä kotiin; ja matkat kuluvat useimmiten kirjojen parissa. Niinpä usein Suomen matkoillani hamstraan mukaani laukkukaupalla suomenkielisiä pokkareita, sillä kiitos näiden työmatkojeni, hotkaisen helposti yhden kirjan per viikko. :) Hankintalistallani on ollut jo luvattoman kauan elektroninen e-kirjan lukulaite (ipadia en uskalla metrossa kantaa varkauksien vuoksi), mutta se on vain jotenkin aina jäänyt. Tosin enemmin tai myöhemmin tulen sen varmasti hankkimaan, toivottavasti tässä tapauksessa ennemmin, sillä kotona alkaa olla jo melkoinen kirjasto, eikä tuo kirjojen jatkuva ostelu ihan täysin ilmaista ole (tosin eihän sitä ole niiden lataaminenkaan, mutta kaipa se kuitenkin hiukan edullisempaa olisi) ja ekologisestikin melko järjenvastaista. 

No, mutta siis pienen sivupolulle harhautumisen jälkeen takaisin pääaiheeseen. Viimeksi Suomesta kotiin lentäessä bongailin vielä lentokentän pokkaripisteessä mahdollista lisäluettavaa, kun silmiini osui monellakin tapaa minulle tällä hetkellä kiinnostava otsikko "Kuinka kasvattaa bébé - Vanhemmuus Pariisin malliin". Kyseessä on siis amerikkalaisen Pamela Druckermanin kirjoittama kirja (alkuperäisen teoksen nimi taitaa olla "Bringing up Bébé. One American Mother Discovers the Wisdom of French Parenting), joka pohjautuu eroavaisuuksiin amerikkalaisen ja ranskalaisen kasvatuskulttuurin välillä. Druckerman on New Yorkista Pariisiin muuttanut taloustoimittaja, joka kirjan aikana saa brittiläisen miehensä kanssa esikoistyttären ja kaksospojat Pariisissa. Niinpä omakohtaisesta kiinnostuksesta hän alkaa tutkimaan ympärillään vallitsevaa kasvatuskulttuuria niin haastattelemalla paikallisia kuin asiantuntijoitakin ja testaamaan oppejaan omiin lapsiinsa. Kirjassa kärjistetään ja väritetään monia asioita (mutta eihän siitä muuten bestselleriä olisi varmasti tullutkaan), se on myös paikoin melko naiivi, mutta kaiken kaikkiaan erittäin hauska, mielenkiintoinen ja myös ajatuksia herättävä lukukokemus. 

Kuten jo sanottu, kirjassa vertaillaan siis keskenään amerikkalaista ja ranskalaista kasvatuskulttuuria. Siinä missä kirjan mukaan amerikkalaisäidit kahlaavat kasvatusteorioiden viidakossa, välttävät ei-sanan käyttöä peläten lapsen luovuuden tukahduttamista, viettävät päivänsä juoksemalla lastensa perässä leikkikentällä viljellen kehuja ja ihailevia huudahduksia sekä kantavat taskuissaan pieniä välipaloja, joilla lapsen mahdolliset kiukkukohtaukset saadaan tyynnytettyä, ranskalaisäidit noudattavat tiukkaa ranskalaista "cadrea" eli kehystä, jonka sisällä lapsi saa tehdä periaatteessa mitä vaan, mutta jos cadren rajat ylitetään, ranskalaisäidit eivät epäröi sanoa tiukasti NON, leikkikentällä äidit seurustelevat lähinnä keskenään antaen lasten leikkiä itsekseen ja ruokailuajat ovat tiukat kuin armeijassa, aamupalan, lounaan ja illallisen lisäksi välipaloja päivän aikana on tasan yksi. Vaikka kirjassa esimerkit ovatkin viety äärimmäisyyksiin, amerikkalainen ja ranskalainen kulttuuri eroavat varmasti todellisuudessakin huimasti toisistaan.  Uskoisin (tosin omakohtainen kokemukseni on melko vähäistä) suomalaisen kasvatuskulttuurin uppoavan jonnekin näiden kahden tavan välimaastoon... 

Suurin osa kirjan esimerkeistä ovat siis varmastikin aivan ääritapauksia, en esimerkiksi oikein jaksa uskoa, että kaikki amerikkalaisäidit neurotisoivat eri kasvatusteorioiden välillä, luopuvat täysin omasta urastaan, kuskaavat yksivuotiaita mandariinikiinan tunneille ja kokkaavat eri ruoat lapsille ja vanhemmille, koska perheen 5-vuotias syö vain muutamaa eri ruoka-ainetta. En myöskään ihan purematta niele, että yleensä pariisilaisvauvat "tekevät yönsä" (kuten läpiyön nukkumista ranskaksi kutsutaan) kolmikuukautisina, kaikki äidit saapuvat leikkipuistoon täydessä meikissä ja korkkareissa (tosin tietyillä Pariisin alueilla asia saattaa hyvinkin olla näin) ja lapset syövät aina kiltisti ruokansa. Lisäksi osa ranskalaisesta kasvatuksesta tuntuu hieman liian kovalta omaan makuuni, mutta mutta... Kirjan luettuani ja tietysti ehkä raskaaksi tultuani, olen alkanut kiinnittää enemmän huomiota ympärillä oleviin lapsiin, ja olen törmännyt joihinkin asioihin, jotka ovat yllättäneet... 

Olen esimerkiksi pienen tarkkailujakson aikana hämmästyksekseni laittanut merkille viikonloppuna ulkona ruokaillessa lukuisat ranskalaiset perheet, joiden pienet leikki-ikäiset istuvat kiltisti omilla tuoleillaan (huom. syöttötuoleihin en ole vielä todistettavasti pariisilaisravintoloissa törmännyt) ja syövät rauhallisesti eteensä saapuvat lautaset alkuruoasta jälkiruokaan asti. Kirjaa lukiessa asialle löytyy selitys; lapset kasvatetaan odottamaan ja heidän tulee jo pienestä pitäen oppia odottamaan vuoroaan; esimerkiksi valtion päiväkodeissa (joiden paikoista pariisilaisäidit taistelevat muuten henkihieverissä) lapset syövät neljän annoksen lounaan joka päivä kaikki yhteisessä rytmissä (pieni tarkennus siihen, ettei kyseessä ole mikään luksusgourmet ateria, tuotteet ovat ihan tavallisia, mutta mikä ateriasta tekee erilaisen on se, että salaatti, pääruoka, tietty se juusto ja jälkkäri, tuodaan lasten eteen yksi kerrallaan, joten lapset oppivat jo pienestä pitäen kärsivällisyyttä istua rauhassa ruokapöydässä). 

Toinen asia, johon olen kiinnittänyt paljon huomiota, on suhtautuminen odotuksiin siitä kuinka kauan äidin tulisi pysyä vauvan kanssa kotona. Suomessa, jossa usein kuulee äitien joutuvan puolustelemaan heti yhdeksän kuukauden äitiysloman jälkeen töihin palaamista, Pariisissa olen joutunut päinvastoin usein selittelemään haluani pysyä kotona hieman neljän kuukauden äitiyslomaa pidempään. Täällä pidetään täysin normaalina asiana sitä, että äiti palaa työhönsä kymmenen viikkoa synnytyksen jälkeen (neljän kuukauden äitiysloma jaetaan yleensä niin, että tuleva äiti lopettaa työt kuusi viikkoa ennen laskettua aikaa ,johtuen yleensä pitkästä työmatkasta, ja aloittaa siis työt kymmenen viikkoa syntymän jälkeen), ja lapsi laitetaan joko päiväkotiin (jos olet tarpeeksi onnekas saadaksesi paikan) tai perhepäivähoitajalle. Vaikka suomalaisena hieman hirvittääkin ajatus kymmenen viikkoisen vauvan viemisestä päiväkotiin enkä henkilökohtaisesti sitä aio tehdä, se on täällä arkipäivää, ja lapsista kasvaa kuitenkin todistettavasti terveitä ja hyväkäytöksisiä lapsia. Tavallaan myöskin tilanne täällä tuntuu minulle vapauttavalta, sillä perustelen paljon mieluummin uteliaille haluani pysyä vauvan kanssa kotona hieman kolmea kuukautta pidempää sen sijaan, että Suomessa joutuisin mahdollisesti puolustelemaan "itsekkyyttäni" palata työelämään yhdeksän kuukauden kotona olemisen jälkeen. 

Huh huh, tulipas nyt lapsiaiheinen postaus, mutta kun itselle tämä kirjan aihe liippaa niin läheltä, että oli ihan pakko siitä kirjoittaa. Mutta siis joka tapauksessa, jos aihe kiinnostaa, suosittelen lukemaan kirjan. Se on hauskasti kirjoitettu ja kevyttä luettavaa, ja parhaassa tapauksessa voihan sieltä jotain ajattelemisen aiheuttakin löytyä! :)